Rauhallista joulua ynnä kaikkea hyvää uudelle vuodelle

Tekee kipeää

Äitinsä itkua kuullut ei;
lempeä tuuli häntä vei.
Valkeat taivaat kuiskivat:
tulkaa, enkelit kauneimmat.

Arvi Kivimaa


Pieni poikamme siunattiin hautaan 19.12.2008. Edelläolevan runon äitini kirjoitti kauniiseen enkelikorttiin, jonka aion laittaa kehyksiin pieneksi tauluksi. Hautajaisia edeltävä päivä oli hirveän vaikea, mutta saman päivän iltana sain kokea ymmärtäväni jotain tärkeää: hautaan menisi vain lapsemme ruumis, kuollut kuori. Rakas pikkuisemme on oikeasti jossain ihan muualla, paikassa jossa hänellä on hyvä olla. Eikä minua enää ahdistanut ajatus haudasta.

Itseäni suren tietysti edelleen. Käsivarteni kaipaavat saada vauvan tuuditeltavakseen, syli tuntuu tyhjältä. Suren lasta, jota en koskaan saa nukuttaa rinnalleni. Itken lasta, jota en koskaan opi tuntemaan. Kaipaan lasta, joka ei koskaan tule kietomaan käsiään kaulaani.

Kyynelet eivät tunnu ehtyvän koskaan.

Tuonen lehto, öinen lehto

Tuonen lehto, öinen lehto,
siell’ on hieno hietakehto,
sinnepä lapseni saatan.

Siell' on lapsen lysti olla,
Tuonen herran vainiolla
kaitsea Tuonelan karjaa.

Siell’ on lapsen lysti olla,
illan tullen tuuditella
helmassa Tuonelan immen.

Onpa kullan lysti olla,
kultakehdoss’ kellahdella,
kuunnella kehrääjälintuu.

Tuonen viita, rauhan viita!
Kaukana on vaino, riita,
kaukana kavala mailma.

Olo on tyhjä

Nyt se sitten varmistui. Viime viikolla kävin magneettikuvauksessa ja tänään kuulin tulokset. Meidän pikkuiseltamme puuttuvat munuaiset kokonaan. Kolmellakaan perusteellisella ultrauskerralla ei munuaisia löytynyt, ja nyt tämä magneettikuvaus varmisti asian. Hän ei tule elämään syntymänsä jälkeen kuin korkeintaan muutaman tunnin. En tiedä onko vauvamme tyttö vai poika, mutta pian se varmaan selviää. Huomenna menen sairaalaan ja synnytystä aletaan käynnistää.

Olemme nyt ehtineet totutella ajatukseen jo muutaman viikon ajan mutta epätodelliselta tämä tuntuu silti. Meidän pienokaisemme, joka nytkin parhaillaan potkii vatsaani sisäpuolelta, ei tule kanssamme koskaan kotiin. Kun nämä potkut lakkaavat, on koko lyhyt elämä kohta ohi. Koskaan ei tule ensimmäistä hymyä, ei ensimmäistä hammasta, ei ensimmäisiä askelia.

Ja kuitenkin tahdon ajatella ja uskoa, että tälläkin pienellä elämänmatkalla on jokin merkitys. Ehkä joskus tulen sen ymmärtämään, ehkä en, mutta silti uskon Jumalalla olevan omat suunnitelmansa ja tarkoituksensa.

Yksi vuotta

Meidän vauva lakkasi sitten olemasta vauva. Se on nyt jo yksi vuotta ja iso poika. Kävelläkin osaa, ainakin melkein. Mummolassa enojen valmennuksessa paras saavutus taisi olla yhdeksän askelta. :)


Garnstudion uudessa vauvamallistossa on huippusuloisia neuleita. Tätä kaarrokevillapaitaa rupesin neulomaan kuvan perusteella jo ennen kuin ohjetta oli julkaistu, sattumalta silmukkamäärät täsmäsivät just eikä melkein! Tuo Alpaca on kyllä ihanaa lankaa, olin ihan myyty kun sain ensimmäisen kerän käteeni.


Malli siis nro Z-053-by, lankana Dropsin Alpaca (jota kului yli kerä vähemmän kuin ohjeessa sanottiin), pyöröpuikot 2,5 ja 3. Ja ihan itselleni muistutuksena käsinpesu. Tuo kirjoneule vaatisi vielä ehkä hieman harjoittelua... Pitkät langanjuoksut kun tuppaavat kiristämään välillä.

Menninkäinen

Tiitiäinen, metsäläinen... Tässäpä meidän menninkäinen. Villahaalari pikku menninkäiselle Ullan ohjeella, johon ihastuin heti ensinäkemältä. Muuten olen pukuun sangen tyytyväinen, mutta vetoketju tuotti ongelmia. Asia on nyt ratkaistu väliaikaisesti napeilla, mutta napinläpien puuttuessa haalarin avaaminen ja sulkeminen on ihan liian vaivalloista. Ensin yritin toki ommella vetoketjun kuten käskettiin, mutta eihän siitä tullut yhtään mitään. Sitten yritin ommella vetoketjun toisella tavalla, mutta yhtä rumaa jälkeä tuli niinkin. Onko vetoketju parempi ommella neuleeseen ompelukoneella vai käsin?!? Villapuku on kuitenkin ihanan pehmeä, lämmin ja kaunis. En ollut palmikoita juurikaan neulonut ennen tätä, mutta mukavaahan se oli.


Lankana Hjertegarnin Alpaca Silk (60% alpakkaa, 30% merinovillaa ja 10% silkkiä), puikkokokona 3 1/2 ja silmukkamäärät melkein samat kuin ohjeessa. Ihan vähän lisäsin silmukoita, koska ohje oli paksummalle langalle. Lankaa kului aika tarkalleen viisi kerää.

Sukkaset

Neuloin poikaselle sukat Dropsin Fabelista. Muunmuassa näissä minua häiritsevät nuo löysät silmukat puikkojen vaihtumiskohdissa. Höh. Kokeilin kyllä pikkuhiljaa siirtää vaihtumiskohtaa, mutta sitten tuo löysä raita vain rupesi kiemurtelemaan. Pitääpä perehtyä Magic Loop -tekniikkaan, josko siitä olisi apua.


No, sukista tuli kuitenkin oikein sopivat ja muutenkin kivat. Opettelin samalla uudenlaisen tavan tehdä kantapää. En tiedä, mikä tekniikan nimi on, mutta sukka neulottiin vain putkena ja kantapää tehtiin jälkeenpäin vähän kuin lapaseen peukalo. Sikäli mukava tapa, että inhoan silmukoiden poimimista tavallisen kantalapun reunasta. Siihen jää minulla aina ruma reikärivi vaikka tekisin mitä.



Sukissa siis lankana Dropsin Fabel, puikkojen koko 3 ja silmukoita varressa 48, jalkaosassa 40.

Neulomusongelma

Minulta ei tunnu nyt lainkaan sujuvan sukkapuikoilla neulominen. Ongelmana ovat puikkojen vaihtumiskohdat, joihin jää aina löysiä silmukoita. Pöh. En muista, että tämä olisi aiemmin pahemmin haitannut, mutta nyt kyllä. Olen kyllä neulonut ohuemmasta langasta kuin aikoihin, johtuisiko siitä?

Jokaisen puikon muutama viimeinen silmukka siis jää liian löysäksi ja valmiissa neuleessa näkyy ikävästi harvoja kohtia, vaikka kuinka yritän tehdä napakkaa ja kiristää niitä viimeisiä silmukoita. Miksi ihmeessä? Miten saatte siistiä ja tasaista jälkeä sukkapuikoilla, kertokaa!

Piirustelua

Aloitin eilen kansalaisopiston elävän mallin piirustuskurssin. Voi että oli mukavaa! En ole elävää mallia juurikaan piirtänyt aiemmin, mitä nyt lasta joskus vähän yrittänyt. Mutta poikanen on niin eläväistä sorttia, että aika hankalaa se on. Hyvää harjoitusta tietysti.

Nämä tässä ovat kahden minuutin croquis-piirroksia. (Miten muuten taipuu sana croquis?) Näitä piirreltiin ensin puolisen tuntia, ja sitten tehtiin loppuaika yhtä asentoa hiilellä isolle paperille.


Olen vieläkin aivan innoissani. Näin yöllä uniakin piirtämisestä.

Se potkii!

Kyllä se potkii, olen varma siitä. Olin jo alkanut vähän huolestua kun ei mitään tuntunut vaikka raskausviikkoja on kuitenkin jo paljon. Esikoisen (hassua puhua esikoisesta, mutta kai niin voi jo sanoa?) potkuttelut tuntuivat jo pari viikkoa aikaisemmin, joten olen tässä jo tovin odotellut niitä tuttuja hipaisuja. Onpa mukava saada tämä tuleva pikkuinen asteen verran todellisemmaksi!

Meillä on sairastettu. Poitsulle tuli oksetus- ja ripulitauti, ja saimmepa me vanhemmatkin osamme mahapöpöistä. Kyllä minä muutaman kerran lähetin säälivän ja osaaottavan ajatuksen kaikille raskauspahoinvoinnista kärsiville! Olisi kai se hirveää joka päivä oksennella; jo yksi kerta vakuutti minut siitä. Onneksi tähän asti olen säilynyt pahoinvoinneitta. Onkohan se muuten naiskohtainen vai raskauskohtainen ominaisuus?

Käsityörintamalla on ollut hiljaista. Parit kotipöksyt olen pojalle ommellut vanhoista t-paidoista, mutta eipä niistä ole kuvaa näytettäväksi. Ja niin, päällystinhän minä syöttötuolin uudelleen vahakankaalla. Meillä on käytettynä ostettu Brion Hokus Pokus -tuoli, jonka pehmusteiden kankaat olivat aika kuluneet. Nyt kelpaa harjoitella syömistä pirteän keltaisessa tuolissa!

Niin se kesä meni

Huomenna alkaa koulu, ei tosin meillä mutta joillakin. Pihlajanmarjatkin ovat jo ihan punaisia. Ihanko totta nyt on syksy? Tai jos ei ihan vielä niin tulossa se on kuitenkin?


Meille tulee tammikuussa vauva; siinä syy taannoiseen väsymykseeni. Tässä pikkuiset lammaspöksyt odottelevat tulevaa käyttäjäänsä.

Ja äidin kultarakas pikku mussukka on oppinut niin paljon uusia asioita! Pikavauhtia hän konttaa sähköjohtojen luo heti kun valvova silmä välttää. Tissittely täytyi lopettaa, kun se alkoi tuntua minusta liian pahalta. Vaikea päätös se oli, mutta on siihenkin jo sopeuduttu. Poika siirtyi pulloon täysin ongelmitta.

Nyt on pakko lähteä syöttämään iltapuuroa nälkäiselle linnunpojalle. Kuulemiin!

Väsyttää edelleen

Minuun on tainnut iskeä kevätväsymys oikein kunnolla. Tai mikä lie väsymys...

Poikanen on oppinut ryömimään takaperin. Hän näkee edessään lelun, kiinnittää haukankatseensa siihen, nousee suorien käsivarsien varaan ja työntää itsensä taaksepäin. On surkuhupaisaa seurata, kun välimatka leluun vähän kerrallaan vain kasvaa. Pikku höppänä ei vielä ymmärrä, että jaloilla voisi työntää itseään eteenpäin.

Meillä on nyt muutamana päivänä syöty perunaa; ruokalappuset ovat olleet hyvässä käytössä. Lapsi tuntuu oppineen syömisen nopeasti ja odottaa kuin linnunpoikanen suu ammollaan lähestyvää lusikkaa. Tänään aiomme syödä perunan lisäksi myös porkkanaa.

Kasvimaapalstammekin on edistynyt. Nyt meillä on siellä kasvamassa sipulia, porkkanaa, jääsalaattia, kaalia, herneitä, retiisiä, kehäkukkia ja auringonkukkia. Kotona pakastimen päällä on itämässä vielä kesä- ja jättikurpitsaa pikkuruukuissa, ne vien pellolle vasta myöhemmin. Tänään pitäisi käydä vielä peittelemässä kylvökset harsolla, jotta kosteus ei niin pian haihtuisi maasta. Kasteluvesi kun täytyy kantaa ämpäreillä järvestä.

Olen minä näistä aurinkoisista (ja pilvisistäkin) alkukesän päivistä nauttinut, vaikka välillä tuntuu etten jaksaisi yhtään mitään. Jostain sitä jaksamista yhtäkkiä tulee vain lisää; lapsen naurusta, miehen suukosta, kivoista kuvista, kauniista sanoista. Hyvistä ajatuksista.

Kantelettaren sanoin

Heponenki hengähtävi
Matkan pitkän mentyänsä,
Rautanenki raukenevi
Kesäheinän lyötyänsä,
Vetonenki vierähtävi
Joen polven juostuansa,
Tulonenki tuikahtavi
Yön pitkän palettuansa;
Niin miks' en minäi väsyisi,
Miks' en heikko hengähtäisi,
Miks' en vieno vierähtäisi,
Miks' en tuhma tuikahtaisi,
Illan pitkiltä iloilta,
Päivänlaskun laulamilta?

Ruokalappuja

Poikanen sai myös pari uutta ruokalappua. Otin mallia vanhoista äitiyspakkauksen ruokalapuista, leikkasin laput vanhasta hiukan revenneestä hoitoalustasta ja reunustin vinokaitaleella. Toisessa on nauhakiinnitys ja toisessa tarrat. Tuli ihan hauskat nallelappuset.

Ruokalaput taitavatkin tulla tässä talossa pian tarpeeseen. Poikanen täyttää kohta puoli vuotta, ja neuvolan mukaan olisi aika alkaa syödä muutakin kuin rintaa. Meidän pieni vauva ei enää olekaan ihan pieni...

Uudet pöpät

Poikanen sai uudet villapöpät, Ullan ohjetta hieman muokaten tehdyt. Tein taakse pari lyhennettyä kerrosta selkäpuolta korottamaan ja muutenkin tein hieman ohjetta korkeammat pöksyt. (Pieni virhe sattui korotusta tehdessäni; tein ensin yhden lyhennetyn kerroksen taakse mutta toisen teinkin vahingossa eteen. Tulos tietysti yhteensä plusmiinusnolla. No, tein sitten vielä pari lyhennettyä lisää, ja katsoin tarkasti että ne tulivat varmasti taakse.)

Pidän tuosta ohjeesta. Erityisen mukavaa on, että silmukoita ei tarvitse poimia eikä pääteltäviä langanpäitä jää juuri lainkaan. Pöksyt myös istuvat lapselle hyvin.

Enkeleitä

Tässä vastaukseni Elisan haasteeseen. Enempää enkeleitä en meiltä nyt löytänyt. (Tai oikeastaan löysin; seinälle unohtuneessa joulukortissa oli enkeli, mutta en viitsinyt kuvata sitä tähän.)

Ja ehkä voisi myös sanoa yhden enkelin nukkuvan tuolla ulkona vaunuissa. Se on kyllä kalju enkeli, kiharoista ei tietoakaan, mutta enkeli silti!

Vaippapussi

Tapasin jossain netissä villakankaisen vaippapussin. Siis sellaisen, jossa säilytetään likaisia kestovaippoja. Villaisena sen pitäisi pitää hajut sisällään ja itse puhdistaa itsensä. No, minäpä päätin kokeilla moista ja läksin kangaskauppaan. Puhdasta villaa ei löytynyt, mutta ostin tuollaista takkikangasta joka on 80% villaa. Jotenkin ajattelin, että vaipat viihtyisivät paremmin pussissa jos koristelisin sitä vähän. Luuletko vaippojen pitävän tällaisesta säilytyspussista?


Tässä tarkempi kuva kirjailusta:


Katossa ei vielä ole koukkua, joten en saanut kuvaa pussista luonnollisessa ympäristössään. Pussinhan täytyy toimiakseen saada roikkua vapaasti ja ilmavasti eikä siis olla painuksissa lattiaan tai muuhun. Toivottavasti tuo systeemi toimii!

Aurinkoinen päivä

Koko tämä viikkohan on ollut ihanan aurinkoinen ja lämmin. Täällä ovat ihan yhtäkkiä puut puhjenneet vihreiksi, toissapäivänä ne olivat vielä paljaina. Tuntuu kummalta mennä ulos lyhyillä hihoilla kun ihan vasta oli lunta ja jäätä ja tarvittiin toppatakkia. Poikastakin pukiessani joudun joka kerta ihmettelemään, mitä hänelle tällä kertaa laittaisin ylle. Tänään riitti sisävaatteiden lisäksi pelkkä myssy.

Kävimme koko pienen perheemme voimin kaupungilla. Istuskelimme auringonpaisteessa syömässä jäätelöä ja katselimme ihmisvilinää. Ostin monenlaisia siemeniä tulevaa kasvimaatani varten ja köynnöskrassia parvekelaatikoihin. Vähän jännittää, tuleeko viljelyksistäni mitään kun ei tuota kokemusta niin kovin paljon ole. Mutta syksylläpä on!

En ole aiemmin oikein ymmärtänyt, kun joku on kertonut miten paljon lapsi on tuonut iloa elämään. Olen pitänyt sitä vain kliseisenä fraasina, tyhmä minä. Nyt alan pikkuhiljaa ymmärtää. Välillä kun vauvani nauraa, sydämeni tuntuu aivan halkeavan riemusta. Tämä rakkaus lapseen ja ilo lapsesta tuntuu ihmeelliseltä. Olen niin kiitollinen pikku poikasestani.

Neliöpeitto valmistui

Peitto isoäidin neliöistä on valmis. Eikä siitä edes tullut ihan niin ruma kuin etukäteen pelkäsin, mustat saumat ja reunus sopivasti ryhdistivät. Peiton koko on n. 90 x 110 cm eli varsin käypä lapsen sängynpeitteeksi tai muuten vain leikkeihin. Tai miksei sillä voi vaikka istuksia nurmikolla kunhan kesä tästä etenee. Reunoihin tein nyt vasta yhden kerroksen pylväitä, mietin vielä myöhemmin levennänkö ne jotenkin vai en. Ehkä en.

Pieniä asioita

Eilisen olimme mökillä haravoimassa. Ja saunomassa, ja paistamassa nuotiolla makkaraa. Oli ihanaa istua mökin portailla kuuntelemassa lintuja. Kaksi joutsentakin lensi järven yli ja laskeutui niemen taakse. Siellä niitä on ennenkin pesinyt.







Ja kyllä se pihakin tuli haravoitua.

Minusta tulee maanviljelijä

Olemme ajelleet ympäri kaupunkia ja etsimässä vuokraviljelypalstoja. Ensimmäinen löytyi helposti, mutta toinen oli piiloutunut niin hyvin että olimme päättäneet jo lähteä kotiin kun yhtäkkiä keksin paikan. Ja onneksi keksin, se oli nimittäin paljon hauskemman ja mukavamman näköinen paikka! Täältä siis vuokraamme palstan tai kaksi kesäksi.


Olen jo monta vuotta haaveillut omasta kasvimaasta, mutta kun en ole tähän mennessä asunut samassa paikassa koko kesää keväästä syksyyn asti, en ole voinut palstaa hankkia. Ah, sipuleita, porkkanoita, salaattia, herneitä! Auringonkukkia! Heti ensi viikolla lähden siemenostoksille.

Enkä minä edes tiedä viljelystä juuri muuta kuin mitä lapsuudesta muistan. Kotona harvennettiin porkkanoita ja kitkettiin vesiheinää tuntipalkalla. Paljonkohan se palkka oli? Ehkä viisi markkaa tunnilta? Tarkkaa kirjaa niistä tunneista ainakin pidettiin.

Tänään

• mietin miksi kirjoitan blogia, jota kukaan ei taida edes lukea
• lapselle oli ilmestynyt toinen hammas, vasemmalle eteen alas
• olen kokeillut erilaisia tapoja yhdistää isoäidin neliöt ja päätynyt ilmavaan virkkaustyyliin
• laitoin jogurtin itämään yöksi
• olen laulanut hämä-hämä-häkkiä ehkä 48 kertaa
  

Olen lukenut toinen toistaan mielenkiintoisempia blogitekstejä. Ihmisille tapahtuu asioita, he tekevät asioita ja he näkevät asioita. Miksi oma elämä välillä tuntuu niin tasapaksulta ja laimealta? Ahdistaakin. Liekö tässä tilassa sitten edes hyvä ajatus uppoutua toisten elämiin... Jää pian oma sitäkin vähää elämättä.

Tarvitsisin enemmän kykyä nähdä kauneus pienissä arkipäiväisissä asioissa. Jotkut sen osaavat ja onneksi näyttävät muillekin. Oppisinko minäkin?

Mutta ne lapsukaisen kaksi hammasta! Tekisi mieli syödä ne, niin suloisilta näyttävät!


(En minä oikeasti niin ankealta halua kuulostaa. Enhän?)

Niiskutusta

Nuha vaivaa, niin minua kuin lastakin. Mies on säästynyt sentään. Tuntuu pahalta kun pikkuinen yskii unissaan eikä häntä oikein osaa mitenkään auttaa. Yöksi laitoin sipulisilppua kangaspussiin ja tyynylle, mutta liekö siitä ollut apua.

Viikonloppuna olimme mökillä yötä. Menimme lauantaina ja tulimme sunnuntaina illansuussa pois. Sää oli hieno ja lumet olivat melkein jo lähteneet. Olisi tehnyt mieli tarttua haravaan muttei oikein sunnuntaina viitsinyt. Pitäisi mennä joku arkipäivä uudelleen ja siivoilla mökkiä ja pihamaata. Ruusujakin voisi vähän leikata.


Rupesin päättelemään muutamaa (=muovikassillinen) isoäidin neliötä, jotka olen ajat sitten virkannut ja joista on tarkoitus tulla jonkinlainen peitto tai viltti. Harmi vain etten en oikein pidä käyttämistäni väreistä, sillä peitosta tulee tumma ja ankea. Enpä aikoinani juuri suunnitellut värejä tai kuvioita sen kummemmin, päätin vain virkata kaikista langanlopuista neliöitä. Mutta tuo päätteleminen, se se vasta on ihanaa! Miksiköhän olen jättänyt peittoprojektin kesken juuri tuossa vaiheessa?