Äitinsä itkua kuullut ei;
lempeä tuuli häntä vei.
Valkeat taivaat kuiskivat:
tulkaa, enkelit kauneimmat.
Arvi Kivimaa
Pieni poikamme siunattiin hautaan 19.12.2008. Edelläolevan runon äitini kirjoitti kauniiseen enkelikorttiin, jonka aion laittaa kehyksiin pieneksi tauluksi. Hautajaisia edeltävä päivä oli hirveän vaikea, mutta saman päivän iltana sain kokea ymmärtäväni jotain tärkeää: hautaan menisi vain lapsemme ruumis, kuollut kuori. Rakas pikkuisemme on oikeasti jossain ihan muualla, paikassa jossa hänellä on hyvä olla. Eikä minua enää ahdistanut ajatus haudasta.
Itseäni suren tietysti edelleen. Käsivarteni kaipaavat saada vauvan tuuditeltavakseen, syli tuntuu tyhjältä. Suren lasta, jota en koskaan saa nukuttaa rinnalleni. Itken lasta, jota en koskaan opi tuntemaan. Kaipaan lasta, joka ei koskaan tule kietomaan käsiään kaulaani.
Kyynelet eivät tunnu ehtyvän koskaan.
Tilaa:
Lähetä kommentteja (Atom)
2 kommenttia:
Hei!
Blogikommenttisi kautta löysin tänne. Tuo sinun / teidän kokema lapsen menetys on kyllä niin kamala asia, ettei sellaista saisi tapahtua kenellekään. Luin itkien nuo sinun kirjoituksesi, se on niin surullista. Otan osaa suureen suruunne!
Voih, mitä oletkaan joutunut kokemaan...kyynelsilmin luin viestejäsi asiasta ja otan osaa suruusi.
Lähetä kommentti